Transcript Nationalismi Euroopassa

Nationalismi (=
kansallisaate)Euroopassa
Veijo Murtomäki 25.9.2012
MHTP
Kuvitus: Sibelius - Finlandia
“Poliittisuuden” lajit
• “politiikka” = yhteisten asioiden hoitamista (kreikk. polis = kaupunki)
• humanitarismi: “kaikki ihmiset on veljet keskenään” (Schiller)
• patriotismi: rakkaus isänmaata kohtaa sekä toiminta, jopa uhrautuminen sen
puolesta
• nationalismi: negatiivinen, jopa aggressiivinen erottautuminen “muista”
kansoista tai etnisistä ryhmistä, usko kansalliseen ylemmyyteen
• chauvinismi/”šovinismi”: kansalliskiihko, jossa koetaan muut kansat uhaksi;
on nationalismin sotaisa jatke
• imperialismi: pyrkimys laajentua väkivaltaisesti sekä riistää anastettuja alueita
materiaalisesti ja henkisesti –> kolonialismi (“valkoisen miehen taakka”)
• (puolue)poliittisuus: päivänpolitiikkaan osallistuminen tai siihen reagoiminen,
sitoutuminen jonkin poliittisen ryhmän ideologiaan ja toimintaan
Nationalismi 1800-luvulla
• Harry White (2002): “Nationalismi on ollut sitova voima Euroopan musiikin
vastaanotossa ja kehityksessä Ranskan vallankumouksesta lähtien.”
• Yleensä erotetaan (tätäkin mallia on kritisoitu)
1) 1800-luvun alkupuoliskon suvaitseva ns. varhainen nationalismi, joka korosti
kansojen veljeyttä ja solidaarisuutta porvarillisen vallankumouksen hengessä sekä
perustui “(maailman)kansalaisen” käsitteeseen (“vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus”),
jossa ei syrjitty vielä etnisin perustein ketään (esim. ei vielä Mendelssohnia
“Saksassa”); kulttuuri ja kieli tavat olivat keskiössä –> kulttuurinationalismi tai
kansalaisnationalismi
2) 1800-luvun jälkipuoliskon aggressivinen ja syrjivä nationalismi, jossa joko
a) oman etnisen ryhmän, kansan tai valtion etummaisuus ja suuruus on keskeistä,
“virallinen nationalismi”
b) pyritään vapautumaan vieraan vallan alta tai uhasta –> poliittinen nationalismi tai
kansallisuusnationalismi
3) Primordiaalinen eli alkuperäinen nationalismi
Euroopan ”poliittiset” trendit 1800-luvulla
1) Vanhat imperialistiset valtiot pyrkivät laajentumaan:
-Englanti (1900 laajimmillaan; 1931 entiset UK-maat itsenäistyivät)
-Ranska (L- ja K-Afrikka, Indokiina; menetti 196o Afrikan-alueensa, 1962 Algerian)
-Espanja (E- ja K-Amerikka, jotka menetti 1800-luvulla, Filippiinit –1898]; Portugali
(Brasilia –1822); Alankomaat (Indonesia 1600-luku–1942)
2) Monikansalliset imperiumit heikkenivät vähitellen:
-Habsburgien kaksoismonarkia (1914–18), Venäjä (1917, uudestaan 1989–91).
3) Hajanaiset kielialueet pyrkivät yhtenäistymään:
-Italia (1860–) ja Saksa (1871–); ne aloittivat heti oman kolonialistisen politiikkansa:
Italia (Libya, Eritrea, Somalimaa 1860–1914); Saksa (Kamerun, Tansania, Namibia
1871–1919); Belgia (Kongo 1877–1960)
4) Pienet kansat/maat pyrkivät nousemaan muiden vallan alta:
Belgia (1830), Unkari (1868, 1919), Romania (1877), Bulgaria (1878), Norja (1905),
Suomi (1917), Baltian maat (1918), Böömi–Määri–Slovakia (Tšekkoslovakia 1918), Puola
(1918), Irlanti (1921).
ERNEST GELLNER: Nations and Nationalism (2006 [1983])
Nationalismi on ensisijaisesti poliittinen periaate niin, että "poliittisen ja kansallisen
yksikön tulee olla yhtä".
Kansallistunne (nationalist sentiment) syntyy periaatteen loukkaamisen
synnyttämästä vihan tunteesta.
Kansallinen liike (nationalist movement) käynnistyy tämän kaltaisen tunteen
pohjalta.
Kansallinen periaate (nationalist principle) voi syntyä ainakin neljällä tavoin:
1) valtio ei sisällä kaikkia ajatellun kansan jäseniä;
2) valtio voi sisältää ne kaikki, mutta myös vieraita jäseniä;
3) valtio ei sisällä kaikkia kansalaisia, mutta silti siihen kuuluu ei-kansallisia aineksia;
4) kansa(kunta) voi elää yhdessä vieraiden kansojen kanssa monissa valtioissa niin,
ettei yksikään valtio ole kansakunnan kannalta kansallisvaltio.
Valtio ja kansa (Gellner)
Valtiolla on Max Weberin mukaan yksinoikeus oikeutettuun väkivaltaan, koska yksilöja ryhmäväkivalta ovat kiellettyjä järjestyneissä yhteisöissä.
Valtio perustuu työnjakoon ja järjestykseen, poliisi- ja oikeuslaitokseen.
Joskus valtio tai hallitsijat puuttuvat, mutta kansa on olemassa.
Nationalismia voi olla vain, jos valtiota pidetään annettuna (VM: Suomi 1800-luvun
lopulla).
Poliittisesti keskitetyt yksiköt ja moraalis-poliittinen ilmasto ovat välttämättömiä,
vaikkakaan eivät riittäviä ehtoja nationalismille.
Nationalismi-ongelmaa ei synny ilman valtiota; toisaalta nationalismi ei välttämättä
synny valtiosta, se syntyy vain joillekin valtioille.
Järjestys: valtio–>nationalismi–>kansakunta
Kansa(kunta) (Nation) (Gellner)
Kansallisuuden omistaminen ei ole ihmisen synnynnäinen ominaisuus, mutta se näyttää
siltä nykyisin: ihminen ilman kansallisuutta on oikku, kuin Camisson "mies ilman
varjoa".
Kansat valtioiden lailla ovat satunnaisuuksia, eivät universaaleja välttämättömyyksiä.
Mutta kansat ja valtiot eivät ole samanlaisia satunnaisuuksia.
Nationalismi lähtee siitä, että ne liittyvät yhteen, että ilman toista toinen ei ole
täydellinen. Sitä ennen molempien täytyy muodostua, ja niiden muodostuminen on
itsenäistä ja satunnaista.
Valtio voi syntyä ilman kansaa.
Jotkin kansat ovat muodostuneet ilman omaa valtiota.
On kiistanalaista, edellyttääkö kansa nykymuodossa valtion aiempaa olemassaoloa.
Kansan satunnainen idea (Gellner)
1) Kaksi ihmistä kuuluvat samaan kansaan vain, jos he jakavat saman kulttuurin,
joka merkitsee ajatusten ja merkkien sekä käyttäytymisen ja
kommunikoinnin läheisyyden ja tapojen järjestelmää.
2) Kaksi ihmistä kuuluvat samaan kansaan vain, jos he tunnistavat toisensa
kuuluvan samaan kansaan. Siispä kansat tekevät ihmisen (nations maketh
man).
Kansakunnat ovat ihmisten vakuuttuneisuuksien ja lojaliteettien sekä
solidaarisuuksien artefakteja, tuotteita.
Henkilöiden joukosta tulee kansa, kun sen jäsenet tunnustavat vastavuoroiset
oikeudet ja velvollisuudet jaetussa jäsenyydessään.
BENEDICT ANDERSON: Imagined Communities (2006 [1983]) (Kuvitellut
yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua, suom. Joel
Kuortti, Tampere: Vastapaino, 2007).
Nation-ness (kansakunnallisuus) (VM: vaiko kansakuntaisuus?) käsitteenä
korostaa kansakunnan myös kielellisesti konstruoitua tuoteluonnetta.
Kansakunta (nation),
kansallisuus (nationality),
nationalismi eli kansallisuusaate (nationalism) ovat osoittautuneet vaikeiksi
määritellä.
Kansallisuus, kansakunnallisuus ja nationalismi ovat "kulttuurisia artefakteja”.
"Nationalismi" sanana esiintyy laajasti käytössä vasta 1800-luvun lopulla (VM:
silti itse ilmiö on voinut olla olemassa).
Käsitteitä ja määrittelyjä (Anderson)
"Kansakuntaan" liittyy kolme paradoksia:
1) vastakkain asettuvat historioitsijan siinä näkemä modernisuus suhteessa
nationalistien näkemään subjektiiviseen muinaisuuteen;
2) kansallisuuden muodollinen universaalius sosiokulttuurisena käsitteenä
(kaikilla pitää olla kansallisuus);
3) nationalismien "poliittinen" valta verrattuna niiden filosofiseen heikkouteen
ja epäselvyyteen.
Nationalismia ajatellaan liian helposti yhtenä ideologiana, mutta sen pitäisi olla
"sukulaisuus"- tai "uskonto"-käsite: on siis nationalismeja.
“Kuviteltu poliittinen yhteisö” (Anderson)
Kansakunnat ovat "kuviteltuja poliittisia yhteisöjä – ja ne on kuviteltu sekä
sisäisesti rajallisiksi että täysivaltaisiksi”.
• "Kuvittelu" liittyy siihen, että kansakuntien jäsenet tuntevat vain pienen osan
kanssakansalaisistaan. Gellner: "nationalismi keksii kansakuntia siellä, missä
niitä ei ole".
• "Rajallinen" merkitsee sitä, että kansakunnilla on rajansa, joiden ulkopuolella
on muita.
• "Täysivaltaisuus" merkitsee vapauden tunnetta, kun dynastiat eivät ole enää
jumalaisesti oikeutettuja: "vapauden vakuus ja merkki on täysivaltainen
valtio".
• "Yhteisöjä" ne ovat, koska kansakuntaan liittyy kuviteltu toveruus sisäisestä
riistosta huolimatta. Siksi miljoonat ovat kuolleet tämän kuvitelman
puolesta. Vastaus näihin uhreihin löytyy nationalismin kulttuurisista
juurista.
Nationalismin edellytyksiä (Anderson)
Tärkeimpiä nationalismin edellytyksiä ovat painokapitalismi (lehdistö ja kirjat) ja
moderni koulutusjärjestelmä.
Kansakunta on edelleen levinnein poliittisen yhteisön muoto.
Nationalismista tuli 1800-luvulla kapitalismin ja yhteiskuntia johtavien uusien
intellektuaalisten eliittien siviili- tai kansalaisuskonto.
Toisaalta se on universaalin edistysuskon epäonnistumisen seuraus: maailma soti
itsensä kansallisvaltioiksi.
Kulttuuri-ideologisten tekijöiden lisäksi on syytä ottaa huomioon politiikka ja talous.
Kansa mobilisoitiin sentimentaalisen ja keksityn kansallisen kulttuurin avulla
taistelemaan isänmaan puolesta.
Nationalismi on vallan ylläpitämisen ja legitimoinnin väline: "väärää tietoisuutta", jonka
varjolla hallitseva luokka lähettää kansan sotimaan "kansallisten intressien"
puolesta.
Nationalismi on myös mentaalinen rakenne, joka on syvempi kuin tunteet, mielipiteet
tai ideologiat.
ANTHONY D. SMITH: (1999) Myths and Memories of the
Nation; (2001) Nationalism
Etninen yhteisö
"Etninen yhteisö on nimetty ihmisyhteisö, joka liittyy tiettyyn kotimaahan ja jolla on
myytti yhteisestä alkuperästä, yhteisiä muistoja, yksi tai useampi yhteinen
kulttuuripiirre ja keskinäistä solidaarisuutta ainakin eliittien keskuudessa."
Olennaisia ovat ryhmän jäseniä yhdistävät myytit, joista tärkeimpiä ovat "myytit
yhteisestä alkuperästä ja historiasta". Niiden ei tarvitse olla "totta", mutta ihmisten
on uskottava niihin.
Kansallinen identiteetti, kansakunta ja nationalismi (Smith)
Kansallinen identiteetti: aineksia ovat
-historiallinen kotimaa
-yhteiset myytit ja historialliset muistot
-yhteinen, laajoihin kansanjoukkoihin ulottuva kulttuuri
-yhteinen talous sekä
-kaikkien jäsenten yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet
Kansakunta: ihmisyhteisö, joka elää kotimaassaan, jolla on yhteisiä myyttejä ja
yhteinen historia, kulttuuri, talous sekä yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet.
Nationalismi: ideologinen liike, joka pyrkii saavuttamaan ja säilyttämään sellaisen
väestöryhmän autonomian, yhtenäisyyden ja identiteetin, jota ainakin jotkut sen
jäsenistä pitävät aktuaalisena tai potentiaalisena "kansakuntana".
Kansalliset tunnukset, symbolit, tavat ja seremoniat ovat nationalismin aspekteja:
kansakunnasta on tullut jumaluuden korvike ja jäsentensä palvonnan kohde.
E. J. HOBSBAWM (1990): Nations and Nationalism since 1780
(Nationalismi, suom. Jari Sedergren ym. Tampere: Vastapaino, 1994.)
Kansakuntaisuus (nationhood)
Kansakuntaisuudelle on vaikea löytää objektiivisia kriteereitä: kieli, etnisyys, yhteinen
alue, yhteinen historia, kulttuuri jne.
Mutta ne ovat kaikki itsessään "epäselviä, muuttuvia ja moniselitteisiä”.
Subjektiivisina kriteereinä on pidetty kollektiivista tietoisuutta ja yksilöllistä valintaa.
Lähtöoletus: kansakunta muodostuu, kun "mikä tahansa riittävän suuri ihmisjoukko,
jonka jäsenet pitävät itseään 'kansakunnan' jäseninä, tulee kohdelluksi sellaisena".
Kansakunta on myös yhteydessä "kansallisvaltioon" (nation-state).
PASI SAUKKONEN (2005): "Kansallinen identiteetti", teoksessa Nationalismit, toim.
Jussi Pakkasvirta & Pasi Saukkonen, Helsinki: WSOY), s. 90–105.
Kaikkien valtioiden on legitimoitava poliittinen vallankäyttö ja vakiinnutettava
kansallinen identiteetti.
Identiteetti voi liittyä
-valtioon (poliittinen ja kansainvälinen identiteetti)
-kansakuntaan ("suomalaisuus", kollektiivisuus jne.) tai
-yksilöön (identifioituminen valtioon tai kansakuntaan).
Kansanluonne kansallisen identiteetin synonyyminä on eräs selitysperuste.
Kansakunnat olivat Herderille eläviä organismeja, joiden kulttuurit perustuivat
kansalliseen maaperään.
Kansakunnilla oli oma persoonallisuutensa, johon liittyi kunkin kansakunnan
symbolijärjestelmä, jonka rakenteet olivat tosin kaikkialla samoja.
Koululaitos ja armeija välittivät niitä. Luonnehdintojen empiirinen perustelu oli tosin
yleensä varsin hatara, sillä tuloksena oli joukko stereotypioita.
Identiteetin määrittelijöitä (Saukkonen)
(Kirja)kieli ja uskonto ovat olleet määrittelijöitä, tosin ongelmaisia sellaisia: edellinen
konstruoituna, jälkimmäinen "valittu kansa" -ajatteluna.
Etninen alkuperä, sukujuuret ja fyysiset piirteet: "alkukoti"-ajattelu ja "rotupiirteet",
vaikka ovat sekoittuneet ajan myötä (suomalaisilla on itäinen kieli, läntiset geenit).
Kansasta puhuminen edellyttää aina valintoja (esim. Väinö Linnalla hämäläiset
suomalaisten perustyyppeinä).
Identiteetin perusteluissa aikaulottuvuus eräs tekijä: historian sankarit ja maineteot.
Nykyään korostuu huoli tulevaisuudessa kansan yhtenäisyydestä.
Identiteettiin liittyy erottuminen ("olkaamme suomalaisia”). Mutta yksikään yhteisö ei
ole yhtenäinen, vaan siihen sisältyy erilaisuutta: identiteetti on jatkuvasti muuttuva
sosiaalinen ja kulttuurinen rakennelma, ennemmin prosessi kuin valmis tuote.
On olemassa valtion identiteetti, maa-alueen identiteetti, genealoginen yhteisö-,
kulttuurinen yhteisö- ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen perustuva
yhteisöidentiteetti.
Pekka Valtonen: "Etnisyys ja kansakunta", Nationalismit, s. 106–123.
Etnisyys voidaan katsoa "etniseen ryhmään kuulumisen luonteeksi, laaduksi tai tilaksi,
joka pohjautuu ryhmäidentiteettiin ja/tai tietoisuuteen ryhmään kuulumisesta".
Erik Allardtin mukaan (1981) "etninen ryhmä on joukko ihmisiä, joilla on joitakin
kulttuurisia, kielellisiä tai rodullisia erikoispiirteitä ja joilla ainakin osittain on
yhteinen alkuperä ja jotka tuntevat kuuluvansa yhteen".
On olemassa neljä kriteeriä, joista ainakin jonkin täytyy täyttyä:
1) itse tehty luokittelu (samastuminen)
2) sukujuuret (suku, ryhmä)
3) erityiset kulttuuripiirteet (uskonto, kieli, tavat)
4) sosiaalinen organisaatio ryhmän sisäistä ja ulkoista vuorovaikutusta varten
Etnisyys merkkeinä (Valtonen)
Nykyään etnisyyden perustaksi ajatellaan valitut symboliset ja tiedolliset merkit:
-Finlandia Biafran kansallislauluna (symbolinen merkki)
-Kosovon sodan aikana Kosovo Poljen taistelun muistelu (tiedollinen merkki).
Etnisyys voi perustua siten strategisille valinnoille – ja siihen voi silti liittyä yhtä aikaa
voimakas usko omaan asiaan.
Kansallisvaltiota pidetään "aidompana" kuin monikansallista, mutta kuitenkin vain
murto-osa maailmana valtioista on identiteeteiltään niin homogeenisiä, että niitä
voisi pitää kansallisvaltioina: niinpä kansallisvaltioiden perusvaatimus on saanut
aikaan joukon etnisiä ongelmia.
Ennen kansallisvaltioita (nation) oli lähinnä erilaisia kansoja tai kulttuureja (people).
Kansallisvaltioita on rakennettu yleensä hallitsevan etnisen ryhmän ehdoilla; muut ovat
"vähemmistöjä", jotka tavoittelevat kuitenkin "kansan" statusta.
Etniset konfliktit ovat seurausta moisista asiantiloista. Alkuperäiskansat ovat yksi
etnisten ryhmien erityistyyppi.
ILONA LAHDELMA (2012): Kuviteltu teoria? Kriittisiä huomioita Benedict
Andersonin unkarilaisen nationalismin analyysista teoksessa Kuvitellut yhteisöt.
"Nationalismi" (nationalism)
”Nationalismi” tarkoittaa kansakunnan käsitteeseen vetoavaa poliittista
toimintaa. Nationalismi on väline poliittisen yhteisön tietoiseen
rakentamiseen, se on väline vallan saavuttamiseksi ja identiteetin
rakentamiseksi ja muovaamiseksi.
Nationalismi ei olisi mahdollista ilman laajoja ihmismassoja yhdistäviä
tiedotuskanavia, joten nationalismi on modernin aikakauden tuote.
Nationalismi on tiukassa yhteydessä historiankirjoitukseen, sillä kansallista
tietoisuutta rakennettaessa historiointi muistaa ja korostaa tiettyjä asioita,
mutta vaikenee toisista.
Nationalismi ei ole luonnontila, vaan se muotoutuu jatkuvasti ihmisten
kohtaamisten ja näiden kohtaamisten synnyttämien kulttuurillisten
käsitysten myötä.
Kansallinen tietoisuus on konstruoitu ja jatkuvalle muutokselle altis.
Kansakunta (nation)(Lahdelma)
Kansakunnan käsite on nopean tiedonkulun mahdollistama perinteisen kyläyhteisön
jatke. Siinä missä kyläyhteisö on konkreettinen, kansakunta on sen kuviteltu jatke,
joten andersonilainen teoria kansakunnasta kuvitteellisena yhteisönä pätee.
Gellnerin käsitys kansallistunteen tiukan modernista ja keinotekoisesta luonteesta on
ongelmainen: nationalismin tarinat voivat olla nykyistä propagandaa, mutta ne
voivat silti perustua johonkin aikaisempaan yhteisöllisyyden käsitteeseen.
Kansalliset vähemmistöt eivät läheskään aina omaksu virallisen valtiollisen
nationalismin ideologiaa, vaan turvautuvat sellaisiin kansakunnan ideoihin, jotka ne
mieltävät enemmän omikseen.
Eliitille tämä voi olla vain politiikkaa, mutta massat yhtyvät sellaiseen nationalismiin,
jonka ne kokevat mieluisimmaksi.
"Vanhempi nationalismi" ja "moderni nationalismi” (Lahdelma)
Modernin nationalismin pohjalla voi olla jotain ”vanhempaa nationalismia”, joka ei
ole nationalismia sanan nykyisessä muodossa (Hobsbawm: ”protonationalismi”)
Tämänkaltainen vanhempi yhteisöllinen tunne saattoi perustua valtiollisten ja
uskonnollisten yhteisöjen yhtenäisyyteen, joka konstruoitiin jo silloin jotain toista
tuntematonta, hyökkäävä tai erilaista vastaan.
Toisaalta nationalismi on modernin yhteiskunnan tuote, jolla on selvä poliittinen rooli
ja joka on selvän poliittisen sosialisaation tuotos.
Siksi nationalistinen politiikka, kansallinen tietoisuus, etninen ryhmä ja kansakunta
ovat toistaan irrallisia käsitteitä, eivätkä ne välttämättä ole aina yhteydessä
keskenään.
Nationalismi luo kansakuntia, mutta myös kansallinen tietoisuus voi luoda
kansakuntia etnisistä ryhmistä ilman modernia nationalistista politiikkaa.
”Etnisyys”, ”kansallinen tietoisuus”, ”patriotismi” (Lahdelma)
Termit ”etnisyys”, ”kansallinen tietoisuus” ja ”patriotismi” voi erottaa
johdonmukaisesti nationalismista.
Nämä ilmiöt voivat esiintyä nationalismista irrallisina, vaikka hyvin usein
nationalismilla viitataan myös kyseisiin termeihin, tai sitä pidetään kyseisten
termien sulautumana.
Kuitenkin jokin ilmiö voi olla pelkästään etnistä, patrioottista tai kansallista
tietoisuutena ilman, että se olisi nationalismia.
Etnisyys (Lahdelma)
Etnisyydellä tarkoitetaan sellaista kielellistä, kulttuurista ja fyysistä
samankaltaisuutta tiettyjen ihmisten välillä, jonka pohjalta heistä voi puhua
yhtenäisenä ryhmänä.
Etnisyys ei vaadi tiettyä identiteettiä, vaan samat olosuhteet ja ihmisten välisten
samankaltaisuudet tekevät heistä luonnostaan ryhmittymän.
Kansallinen tietoisuus (Lahdelma)
Kansallinen tietoisuus on pidemmälle menevää ryhmittymistä, jossa laajan
yhteisön jäsenet alkavat pitää itseään kansana.
Tämä ei ole valtiollista ajattelua, mutta sen sijaan se voi olla poliittista.
Yhteisiä ja yhdistäviä tekijöitä on niin paljon, että ihmiset alkavat harjoittaa
kollektiivista politiikkaa.
Yksilö tuntee ja tietää kuuluvansa johonkin suurempaan ryhmään, joka edustaa
häntä, syystä tai toisesta, paremmin kuin muut vastaavat ryhmät.
Etnisyys ei ole enää kansallisessa tietoisuudessa yhteenkuuluvuuden perusta,
vaan pikemminkin yhteenkuuluvuus syntyy yksilöiden halusta ja kyvystä
ajatella kuuluvansa johonkin tiettyyn kansaan.
Patriotismi (Lahdelma)
Patriotismi on uhrautuvaista ja kiihkeätäkin sitoutumista omaan valtioon ja
halua ajaa sen etua.
Patriotismi ei vaadi yhteistä etnisyyttä tai edes kansallista tietoisuutta, vaan
halua palvella sitä valtiota, jonka palveluksessa sattuu olemaan.
Patriotismi voi täten yhdistää ihmisiä eri etnisyyksistä ja eri kansoista
valtiollisen poliittisen toiminnan nimissä.
Virallinen ja primordiaalinen nationalismi (Lahdelma)
Andersonin mukaan virallinen nationalismi merkitsee eliitin keinotekoista,
myöhäisherännyttä nationalismia valtiollisen yhtenäisyyden ylläpitämiseksi.
Se viittaa dynastioiden kansallistamiseen, kun hallitsijasuvut eivät enää 1800luvulla voineet vedota jumalalliseen oikeutukseensa, vaan heidän tuli
perustella olevansa ”kansojensa” johtajia.
Niistä tsaristinen venäläistämispolitiikka on vain tunnetuin esimerkki, myös
viktoriaanisen ajan englantilainen politiikka.
Vastatusten virallisen nationalismin kanssa asettuu kansan keskuudessa omia
aikojaan syntynyt kansallinen (primordiaalinen) nationalismi, joka korostaa
etnisyyden ja kansallisuuden syvälle historiaan ja ihmisluonteeseen ulottuvia
juuria ja joka on satoja vuosia vanhaa, vaikkakin modernisti voi sivuttaa
nämä vuosisadat todeten, ettei se ollut nationalismia termin modernissa
merkityksessä. Kansallisen identiteetin historiallisia juuria ei pidä sivuuttaa.