Transcript Karoliinien haudalla

Karoliinien haudalla
Kuvia kesältä 2001
© Matti Hilli
Kuolinmarssi yli Tydalin tuntureiden
Huolimatta Pultavassa 1709 kokemastaan lähes täydellisestä tappiosta Kaarle XII ryhtyi sotavankeudesta palattuaan valmistelemaan uutta sotaa. Vuonna 1718 hyökkäsi
Ruotsin armeija Norjaan. Kuningas johti itse hyökkäystä
etelässä ja suomalaissyntyinen kenraali Kaarle Armfelt sai
tehtäväkseen 10 000-miehisen armeijansa avulla vallata
Trøndelagin ja sen pääkaupungin Trondheimin.
Armfeltin joukoista yli puolet koostui suomalaisista sotilaista.
Sotaretki ei kuitenkaan sujunut suunnitellulla tavalla eikä
Trondheimin valtaus onnistunut. Kaarle XII sai surmansa
30.11.1718 ilmeisesti omalta puolelta ammutusta luodista ja
joulukuun lopussa Armfelt sai käskyn perääntyä Ruotsiin.
Mahdollisia perääntymisreittejä oli kolme ja niistä lyhin kulki
suoraan yli Sylenin tunturimassiivin. Vaikka sää oli huono ja
myrsky alkamassa, päätti kenraali valita suorimman tien.
©:Jämtlands fältjägarregemente, Försvarsmakten, Sverige
Matka Norjan Tydalista Ruotsin Handöliin on noin 50 km.
Siis varsin kohtuullinen hyvissä sääolosuhteissa.
Mutta pakkanen oli kiristymässä ja myrsky uhkasi.
Suunniteltu marssi olisi vaatinut talvivarusteita.
Suurin osa miehistä oli kuitenkin kuluneessa kesävaatetuksessa ilman käsineitä, suksista puhumattakaan .
Eteläisellä siivellä olevat joukot saivat käskyn marssia
Holtålenista Tydaliin. Bukkhammarenin ylitys lumimyrskyssä oli esimakua tulevasta: 200 kuoliaaksi paleltunutta.
Haltdalenissa olevat joukot
koottiin jumalanpalvelukseen
tällä paikalla sijainneeseen
sauvakirkkoon.
Suomalaiset osoittivat hartauttaan repimällä kirkon koristeet polttopuiksi. Tästä eivät
ruotsalaiset historiankirjat
kerro. Sen sijaan mainitaan
laulettu virsi. Se oli Lutherin
”Jumala on linnamme”.
Perääntymistä varten joukoille
jaettiin marssimuona: kaksi
kaurakakkua ja n. 80 g suolalihaa mieheen. Muuta ei ollut.
Ensimmäinen tavoite oli Essandsjön järviylänkö. Alueelle
johti tie ja maasto oli vielä kohtuullisen helppokulkuista,
mutta siitä huolimatta tykistö alkoi jäädä jälkeen.
Kun joukot majoittuivat 1.1.1719 Essandsjön rantametsiin,
lumimyrsky paheni ja pakkanen muuttui purevaksi.
Satoja miehiä paleltui ensimmäiseen yöleiriin.
Osa joukoista majoittui jäätyneille soille, jotka tarjosivat
suojaa purevalta tuulelta ja lumimyrskyltä.
Aamun tullen matkaa oli jatkettava siitä huolimatta, että
useita satoja miehiä jäi paikalle hankeen paleltuneina.
Sylenin tunturimassiivia
lähestyttäessä maasto
muuttuu vaikeakulkuiseksi,
jopa täysin kulkukelvottomaksi. Tunturien alarinteet
ovat jyrkkiä ja sankan
metsän peittämiä.
Tunturien välissä kulkevat
solat ja tiet tunsivat
ainoastaan oppaiksi
pakotetut norjalaiset
talonpojat. Minkäänlaisia
karttoja ei ollut olemassa.
Oikeastaan ei voi puhua teistä
- tuohon aikaan oli vain
polkuja, ja nekin vain jalkaisin
kuljettavissa.
Raskaimmat mörssärit oli
jouduttu hylkäämään jo
aikaisemmin, mutta mukana
oli hevosia, kanuunoita,
kuormastorattaita ja kevyttä
aseistusta. Armfelt ei tuntenut
tarkkaan maastoa, joten hän
uskoi voivansa pelastaa
miehet ja kaluston Ruotsiin.
Perääntymiskäskykin vaati
toimintaa viipymättä.
Norjalaiset asensivat kanuunansa maastokelpoisille
suksilaveteille. Kesäsotaan valmistautuneilla Armfeltin
joukoilla tykkien lavetit olivat raskaita pyörälavetteja.
Essandsjön järviylängön
jälkeen tiet muuttuivat
kivisiksi poluiksi.
Maaston muuttuessa
vaikeakulkuisemmaksi, eivät
hevoset enää jaksaneet
vetää monisatakiloisia
tykkejä ylös tuntureille.
Jos hevoset jaksoivatkin
vetää, hajosi lavetti. Tykit oli
hylättävä ja vammautuneet
hevoset lopetettava.
Heti, kun hevonen oli lyöty
tai ammuttu kuoliaaksi,
tarttuivat suomalaiset
sotilaat puukkoihinsa ja
viilsivät hevosen kyljestä
lihasuikaleita, jotka he
söivät raakoina.
Tämä kauhistutti sivistyneitä
ruotsalaisupseereita, jotka
kuitenkin seuraavana iltana
söivät muonan loputtua
tulella paahdettuja repun
hihnoja.
Puustoraja oli vuonna 1719 nykyistä alempana, koska
1600-luvun kylmä ilmastovaihe oli vaurioittanut metsiä.
Näitäkään metsiä ei silloin ollut suojaa antamassa.
Ylhäällä tuntureilla ei puusto anna minkäänlaista suojaa
Atlantin valtamereltä puhaltavilta tuulilta ja rajuilta
lumimyrskyiltä, jotka ovat alkutalvesta yleisiä.
Tuuli puhalsi armottomasti jäätyneillä tunturisoilla.
Kymmeniä miehiä kaatui soita ylitettäessä maahan niin
kylmissään, että he eivät kyenneet jatkamaan matkaa.
Liikkuminen tuntureilla on
vaarallista kesälläkin, mutta
lumimyrskyn sokaisemalle
ja vaikeasti kylmettyneelle
miehelle se tarjosi joka hetki
todellisen kuolemanvaaran.
Yksikin väärä askel
merkitsee tällaisessa
maastossa vaikeaa
vammautumista tai
kuoliaaksi ruhjoutumista.
Oppaiksi pakotettujen
talonpoikien kadottua
lumimyrskyyn, joutuivat
joukot etsimään itse tiensä
Ruotsin puolelle rajaa.
Joukko-osastot hajosivat ja
miehet eksyivät toisistaan;
kukaan ei ollut varma
sijainnistaan puhumattakaan siitä, että he olisivat
löytäneet kulkukelpoisia
polkuja.
Vaikka yöleirit pyrittiin sijoittamaan suojaisiin paikkoihin,
joutuivat sadat miehet eksyttyään yöpymään avotunturissa.
Harvat heistä pystyivät aamulla jatkamaan matkaa.
Miehet hakkasivat jäätyneisiin tunturipuroihin avantoja
päätelläkseen purojen virtaussuunnasta, ovatko he jo
ylittäneet vedenjakajan, ja mihin suuntaan pitäisi jatkaa.
Toisena yönä joukot
majoittuivat Enan - joen*
rantaan Ruotsin puolella
rajaa. Useat joutuivat
viettämään siellä vielä
kolmannenkin yön.
Enanin leiripaikalle on
haudattu yli 600 kuoliaaksi
paleltunutta.
Enanin varren leiristä
henkiin jääneet jatkoivat
matkaa joko joen vartta
seuraten tai suoraan yli
tuntureiden Handöliin.
* kuvassa Enania pienempi joki Norjan puolella.
Snasahögarna, jotka suorinta tietä Handöliin vaeltaneet
joutuivat ylittämään. Yöpyminen näille tuntureille merkitsi
satojen miesten kuolemaa lähellä pelastumista.
Kaikkiaan tuntureille menehtyi yli 3 000 miestä. Kun
mukaan lasketaan vammoihinsa kuolleet ja siviilitappiot,
merkitsi perääntyminen yli 4 000 ihmisen kuolemaa.
Karoliinien hauta
Kiinnostuin karoliinien kuolemanmarssista tutkiessani sukuni
vaiheita. Sain selville, että erään tutkimukseni kohteena
olevan pohjalaistalon isäntä kuoli Norjan tuntureille. Isännän
kuoleman jälkeen sisar peri talon ja hänen poikansa kohosi
tuon ajan yhteiskunnassa merkittävään sosiaaliseen asemaan
saaden puolisokseen pitäjän mahtimiehen tyttären. Olen tuon
pojan jälkeläinen suorassa miespolvessa, ja ilman hänen
setänsä kuolemaa minua siis tuskin olisi olemassa.
Lopullisen päätöksen vaelluksesta karoliinien haudalle tein
luettuani erään kotiseutututkija Heikki Klemetin kirjan. Hän
kertoi löytäneensä autiolta tunturilta sotilaiden joukkohaudan,
jossa on yli 2 000 vainajaa. Klemetin mukaan hauta oli
ruumiiden lahottua muuttunut kirkasvetiseksi tunturijärveksi.
Klemetin kirjassa on tarkka
kuvaus hautapaikasta ja
valokuvia hautalammesta.
Niiden perusteella on mahdollista määritellä hautalammen
sijainti.
Kuvauksen mukaan hauta
sijaitsee tällä tunturiylängöllä
lähellä Ruotsin ja Norjan rajaa.
Siitä huolimatta, että tarina ei
vaikuttanut täysin uskottavalta,
päätin etsiä kaukaisen sukulaiseni unohdetun haudan.
Retkelläni löysinkin karoliinien
haudan….
Lepopaikka rannalla ennen nousua tunturiylängölle.
Klemetti ei ollut väärässä kuvatessaan kirjassaan
rajaseudun luontoa suurenmoiseksi.
Matkalla tunturiylängölle kuljin
läpi metsävyöhykkeen.
Luonto on metsänrajan
läheisyydessä samalla kertaa
karua ja rehevää. Sylenin
massiivi sijaitsee Pietarsaaren leveysasteella, mutta
korkeammalla merenpinnasta, kuin mitkään Suomen
tunturit.
Tunturipurot yhtyvät alhaalla
rotkolaaksoissa ja muodosvat mykistävän kauniita
vesistöjä.
Tällaista näkyä katsellessani
unohdin hetkeksi, mistä
oikein oli kysymys:
olin etsimässä unohdettua
joukkohautaa.
Sylenin luonto oli siitä
huolimatta unohtumaton
kokemus.
Päästäkseni Klemetin kuvaamalle lammelle, jouduin
kiipeämään autiolle tunturiylängölle. Paikka sijaitsee
rajavyöhykkeellä, merkittyjen vaellusreittien ulkopuolelle.
Kun lopulta olin saanut kiivetyksi tunturiylängölle,
aukesi eteeni ihmeellinen ja ennen kokematon maailma:
kuin yhdistelmä Lapin tuntureita ja etelän lettosuota.
Uskon, että tämä on se lampi, joka Heikki Klemetille
esiteltiin 2000 - 3000 karoliinin hautapaikkana.
Se on kuitenkin syntynyt luonnon muovaamana.
Kevätauringossa paisuneiden ruumiiden kuljetus
hautapaikalle ylös jyrkkiä rinteitä tuntuu mahdottomalta.
Miten talonpojat olisi saatu sellaiseen työhön?
Myös jyrkänteiltä pudonneet vainajat olisi pitänyt nopeasti
kerätä kokoon, jos Klemetin kertoma tarina olisi totta.
Tuollaisessa maastossa se olisi ollut mahdotonta.
Klemetin kuvaaman haudan
kaivaminen ja vainajien
kuljetus olisi vaatinut niin
suuren työntekijäjoukon, että
siitä varmasti olisi jäänyt
merkintöjä asiakirjoihin.
Vainajien kuljettajat olisivat
joutuneet kahlaamaan yli
jääkylmien ja kevättulvista
vuolaiden tunturipurojen.
Niiden ylitys ilman ruumispaarejakin on vaikeaa ja
vaarallista.
Puhumattakaan soille
tulvivista joista alhaalla
tunturilaaksoissa:
niiden ylitys ei onnistu
kahlaten, ei edes veneellä tai
lautalla.
Yli päästäkseen on tehtävä
monen kilometrin kierros
upottavaa rantaniittyä kulkien.
Kertomus hautalammesta on
tarina, joka on keksitty lieventämään huonoa omaatuntoa
tuntureille jääneiden vainajien
kohtalosta.
Tunturiylängölle kiivettyään ymmärtää, mitä todella tapahtui:
suurinta osaa vainajista ei koskaan haudattu, vaan Sylenin
tunturimassiivi muodostaa yli 2 000 sotilaan sankarihaudan.
Hiljaisen metsälammen rannalle on leiriytynyt
yksinäinen kulkija.
Illan hämärtyessä hän miettii retkeään : Minkälainen olisi
maailma, jos kaikille maailman ihmisille voisi välittää ne
kokemukset, jotka vain vaellus tuntureilla voi antaa?