Transcript Kemigrafialuento Painokellarissa.

Kemigrafia
Eero Hämäläinen
Painaminen puulaatoilta
Painaminen puulaatoilla oli tunnettua jo aikoja ennen
Gutenbergin keksintöä. Kiinalaiset, japanilaiset ja korealaiset
osasivat tämän taidon ja sitä myös suuresti harrastivat. Milloin
Euroopassa alettiin puulaatoilla painaminen ei voida täsmälleen
sanoa, mutta 14. vuosisadalla tiedetään laattapainatusta jo
suuressa mitassa harjoitetun. Varhaisimmat eurooppalaiset
painotuotteet olivat pelikortit ja pyhimysten kuvat, joihin viimeksi
mainittuihin myöhemmin alkoi ilmaantua kuviin sisältyvää tekstiä
tai sopivia raamatunlauseita.
Levisikö tämä taito kiinalaisilta Eurooppaan ei ole varmuudella
todettavissa – mutta näin voidaan otaksua. Länsimaiden suurten
kauppahuoneiden edustajat tai omistajat seurasivat usein
Kaukoitään kulkevia kauppakaravaaneja, käyden idästä
noutamassa heidän Euroopassa hyvin haluttuja ja harvinaisia
tuotteita. Ehkä heidän välityksellään alkeellinen
painamismenetelmä tuli meidänkin maanosassamme tunnetuksi,
mutta mitään yhteyttä Gutenbergin keksinnölle ei sillä ole ollut.
Gutenbergin taidon tultua tunnetuksi ja sen levitessä Euroopassa,
ei se mitenkään tyrehdyttänyt puulaattoja. Gutenbergin ansiosta
sai painettu sana yhä laajemman levikin ja kuvituksen käyttö
yleistyi. Lukutaito, joka näinä aikoina oli kovin heikko, koetettiin
kuvituksen avulla saada lisääntymään.
Daniel Medelplan
Eräs varhaisimmista puupiirtäjistä,
joka maassamme on jättänyt nimensä
historiaan, oli Turun Akatemian
kirjapainossa työskennellyt
”kuvienleikkaaja” , Daniel Medelplan.
Hänen ”suurten vainojen” aikana v.
1719 Pälkäneellä puuhun leikkaama ja
itse painama aapinen ”Lasten paras
Tawara, eli ABC-kirja” oli eräs niistä
harvinaisuuksista, jonka ainoa jäljellä
ollut kappale joutui tulen saaliiksi
Turun suuressa tulipalossa v. 1827.
Medelplan, joka työskenteli mm.
faktorina piispa Bångin kirjapainossa
Viipurissa, oli monitaitoinen
kirjapainomies. Turussa ollessaan hän
valoi mm. Akatemian kirjapainolle
kirjasimia.
Vieressä Daniel Medelplanin kuuluisa puupiirros
Kallosammal, joka julkaistiin ensimmäisessä
suomalaisessa kasvikuvastossa Icones novae
vuonna 1683.
Kemigrafia
”Kemigrafia on menetelmä, jossa
metallipinta muuttuu valokuvauksen
ja syövytyksen tuloksena
painokelpoiseksi kohotasoksi, jolloin
sitä voidaan käyttää painolaattana
kirjapainossa yhdessä kirjasinten
kanssa.” (William Gamble)
Sana ”Chemigraphie” juontaa alkunsa
vuoden 1880 Wienistä, jossa Carl
Angerer´in (1838 – 1915) sanotaan
sen keksineen. (Angerer kehitti 1870
Wienin laitoksessaan parannetun
syövytysmenetelmän, ns.
”kuivaetsauksen” eli wieniläisen
syövytystekniikan).
Suomen
ensimmäinen
kemigrafinen laitos
Suomen ensimmäinen
kemigrafiaosasto (F.Tilgmann´s Bok& Stentryckeri samt Kemigrafi)
perustettiin 7. heinäkuuta.1891. Siitä
lähtien aina viisikymmentäluvun
loppupuolelle tapahtui kuvalaatan
valmistus aika lailla samalla tavalla.
Ajatus perustamisesta oli Kasselista
kotoisin olleen litografin, F.F.C.
Tilgmannin, joka värväsi tätä varten
Baijerista alan ammattimiehet:
kemigrafivalokuvaajaksi Michael
Wagner´n (1869 - 1927, "Suomen
kemigrafian isä"), kemigrafikopistiksi
ja -syövyttäjäksi J.Schmiedbauer’n ja
painajaksi Horn-nimisen henkilön.
Tukholmaan on perustettu 1884
viivapiirroksia tekevä kemigraafinen
laitos ja 1887 varsinainen
kemigraafinen laitos. Molemmat
perusti Pariisissa kemigrafin opin
käynyt Justus Cederquist.
Jäljennöskuvaus
Jäljennösvalokuvaajan työnä oli valokuvata originaalit
halutun kokoisiksi ja kuvalaatan työstöön sopiviksi.
Sävykuvien toistokuvaukseen tarvittiin rasteri, jonka
avulla sävykuvan harmaa-arvot muutetaan erikokoisiksi
pisteiksi. Painettuina pisteet muodostavat alkuperäisen
kuvan sävyarvoja jäljittelevän toiston, silmän nähdessä
normaalilta näköetäisyydeltä pisteiden
yhteisvaikutuksen eikä erillisiä pisteitä.
Lasirasteri
Lasirasteri muodostuu kahdesta
hiotusta lasilevystä, joissa
kummassakin on tarkoin
määräetäisyydellä olevia valoa
läpäisemättömiä linjoja. Lasilevyt
liimataan yhteen siten, että linjat
muodostavat 90° kulman. Linjan ja
kirkkaan suhde on tavallisesti
lähimain 1: 1, joten valmis rasteri
päästää vain n. 25 % valoa
lävitseen. Yleisesti käytetyt karkeat
rasterit ovat 20, 24, 30 ja 34 l/cm.
Yleiset hienot rasterit ovat 40, 48,
54 ja 60 l/cm. Muitakin
rasteritiheyksiä käytetään.
Lasirasterit vaativat määrätyn
välimatkan kuvausmateriaalin ja
rasteripinnan välillä, ennen kuin
sävyntoisto tulee kunnolliseksi.
Rasterietäisyys on olennainen
lasirasteriin liittyvä käsite. Siitä on
olemassa hyvin erilaisia mielipiteitä.
Rasterietäisyyteen vaikuttaa rasterin
tiheys, ei rasteriaukon koko,
kuvaussuhde tai himmentimen
aukko.
Kamerat olivat horisontaalimalleja, aluksi puurakenteisia
mutta muuttuen 1900-luvun toisella vuosikymmenellä
hitaasti metallirakenteisiksi. Jäljennöskuvaus suurilla
reprokameroilla tapahtui lyhykäisyydessään seuraavasti:
Märkälevy tehdään kaatamalla hyvin puhdistetulle, kuivalle
lasilevylle jodi-kollodiumseosta. Jodioitu kollodium kaadetaan
lasilevylle ja tasoitetaan levyä kallistellen. Ylijäämä
valutetaan sen jälkeen pois. Levyä liikutellaan vielä vinossa
asennossa jonkin aikaa, jotta kalvon pinta ehtii liuottimen
haihtumisen johdosta jähmettyä. Levy on varustettu joko
liimareunoin tai kokonaan pohjakäsitelty gelatiini-kromialuna
-liuoksella.
Kun levylle levitetty jodi-kollodiumliuos on
jähmettynyt, asetetaan levy hopenitraattikylpyyn,
jossa kalvo herkistyy valolle. (Kalvo tehdään
valonherkäksi tislatun veden ja hopeanitraatin
seoksessa [n. 10 %], jolloin siihen muodostuu
jodihopeaa ja se tulee maitomaiseksi). Kullakin
kuvaajalla oli oma "hopeabaadinsa", so. käytetyille
levyko'oille riittävän suuri allas
hopeanitraattiliuoksineen, jota varjeltiin tarkoin.
Valottaminen tapahtui levyn ollessa vielä märkä (siksi
nimitys märkälevytekniikka!) Kalvo oli herkistynyt vain
siniselle ja violetille, joten se soveltui ainoastaan m/vkuville ja värierottelussa keltaiselle osavärille.
Valotusaikojen määrittely, lasirasterin etäisyys
märkälevystä, pisterakennetta tukeva, valkoisella
paperilla tapahtunut ”apuvalotus” olivat paljolti
yksilöllisiä, kokemusperäisiä ”sormituntuman” taitoja,
jotka vasta kauden loppupuolella alkoivat saada
laskennallisia, yleisesti käytettyjä menetelmiä.
Kehitetty ja kiinnitetty kuvaustulos työstettiin vielä
käyttökelpoiseksi heikenteiden ja vahvistinkemikaalien
avulla. Tämän jälkeen levyt siirtyivät kääntäjä-kopistille,
joka irrotti kuvat levyiltä ja yhdisteli niitä ohjeiden
mukaisesti kopiovalmiiksi levyiksi.
Kuvauslevyjen ollessa märkiä, valui niistä
hopeanitraattinestettä kameran kasetin alalevylle.
Nesteen keräämistä varten tähän asetettiin
imupaperiliuska, joka käytön jälkeen heitettiin
keräilyastiaan - hopeanitraatti oli kallista. Kun paperia oli
kertynyt sopiva määrä, poltettiin se pienessä kamiinassa,
kerättiin tuhka talteen, käsiteltiin suolahapolla, ja saatu
tulos vielä typpihapolla, ja näin oli taas hopeanitraattia!
Levyn herkistäminen
Viisikymmentäluvun ensimmäisinä vuosina alkoi tapahtua muutosta: filmi alkoi hiljalleen syrjäyttää
märkälevyn, vanha, sotienedellinen kamerakanta alkoi muuttua modernimmaksi,
Suomessa filmi alkaa / on alkanut syrjäyttää märkälevyn n.1954 lähtien ratkaisevasti, ja
reprokuvauksessa alkoi uusi vaihe.
Värierottelussa siirrytään paljon epäsuoraan, sävyfilmien kautta tapahtuvaan erotteluun. Kaikessa
kuvaustyössä alkaa ”näppituntuma” olla ainoastaan kokemuspohjaista varmuutta antava lisätekijä
laskennallisten ohjeiden ja ”valotusautomaattien” rinnalla, samalla yleistyy tietenkin densitometrien
käyttö. Murros synnyttää väkevän ”uudenoppimisen” halun ja ammattiylpeyden.
Sävyntoistokäyristä
keskusteltiin ja
väiteltiin tuntikausia. Ammattilaiset perustivat
17.5.1968 Suomen
Reprokillan.
Sen toimita on
sittemmin
päättynyt.
Kamerat alkavat muuttua 2-huone, tai pimiökameroiksi ja saada imukasetit.
Kontaktirasterit saavat myös tämän myötä
jalansijaa lasirastereiden kustannuksella.
Paljon kuitenkin käytetään vielä vanhaa
kalustoa siten, että märkälevyn sijasta
kasetissa on arabikumilla käsitelty lasilevy ja
siihen kiinnitettynä kuvausmateriaalina toimiva
filmi.
Filmin myötä tulivat myös
pinnakkaiskopiolaitteet. Pimiöiden rakenne
muuttui, valokuvaamot siistiytyivät, erilaisia
uusia apulaitteita tuli käyttöön.
Sanomalehtien rotaatioiden uudistuttua sodan
jäljiltä rullaoffseteiksi, muuttui myös
monimuotoisen välivaiheen kautta niiden
tarvitsema materiaali, tulivat paperilla tehdyt
sivuasemoinnit, sivufilmit, paperiset
kuvausmateriaalit, värivedostusmateriaalit.
Vieressä Sanoma Oy:n reprokamera 1950-luvulta.
Rasteroituja kuvia uudestaan rasteroidessa syntyy ns. moiré-ilmiö. Se on
poistettavissa, mutta oheisiin kuviin se on jätetty.
Kasetilla varustettu metallinen päivänvalokamera
viisikymmentäluvulta
Puurakenteinen päivänvalokamera ja pyöreä lasirasteri
käyttöasennossa. Kasetti on pimiössä.
Rasteroituja kuvia uudestaan rasteroidessa syntyy ns. moiré-ilmiö. Syntyy ns. moiré-ilmiö. Se on poistettavissa, mutta oheisiin kuviin se on jätetty.
Rasteroituja kuvia uudestaan rasteroidessa syntyy ns. moiré-ilmiö. Syntyy ns. moiré-ilmiö. Se on poistettavissa, mutta oheisiin kuviin se on jätetty.
Pimiö
Pyöröoven kaavio
Sähköllä toimiva pimiön ovi
Pimiön valaisin
2-huone vertikaalikamera
Xenon-valolähteet
Moderni reprokamera
Läpivalaisu densitometri
ja rinnakkaisdensitometri
Värierotteluautomaatti
Täysmetallinen reprokamera
Filminrei’itin kohdistusnastoin
Pinnakkaiskopiolaite
Filminkuivauskaappi
Valotusautomaatti
Pinnakkaiskopiointilaite
kohdistusnastoin
Filminkuivuri
Valotusautomaatin avulla
työskennellään
Staattisen sähkön poistolaite
Rullafilmin annostelulaite
Asemointipöytiä
Filmin kehityskone
Koko kuvanvalmistusteknologia muuttui elektronisen
kuvanvalmistuksen myötä
Graafisen filmin kehittäminen koneellistuu
Herttoniemen Syväpaino Oy tilasi Euroopan ensimmäisen Pakorol G-17-1 kehityskoneen tuotantokäyttöön,
(sarjanumero 1852) joka asennettiin 29.4.1965.Tuosta päivästä lähtien kone toimi 2-vuorossa kesään
1980, jolloin se siirrettiin yhtiön painotaloon Mikkeliin. Koneen telastot uusittiin kerran tuona aikana. Ennen
Mikkeliin siirtämistä koneella kehitettiin 3500–4000 neliömetriä filmiä vuodessa.
Agfa-Gevaert ja Pako-yhtiö juhlistivat 25-vuotista Pakon edustusta Euroopassa vaihtamalla Euroopan ensimmäisen
tuotantokäyttöön tilatun Pakorol-kehityskoneen uusimmaksi Pakon malliksi, G-24-ML. Herttoniemen Syväpainosta oli sillä välin
tullut Helprint ja sijoituspaikaksi Mikkeli.
Suomeen”kultamitali” Golden coins 1978
Agfa-Gevaert oli kehittänyt seitsemänkymmentäluvun puolivälin tienoilla uuden
tuorestusmenetelmän, Litex-Resox'n. Sitä ryhdyttiin markkinoimaan vuonna 1977. Vuonna 1978
järjestettiin kilpailu siitä, missä maassa Litex-Resox –menetelmä oli saanut suhteellisesti
suurimman markkinaosuuden. Suomi voitti.
Kääntäjät ja kopistit
Kääntäjät olivat yleensä myös kopisteja, mutta
suorittivat vaikeampia kuvakalvon liittämistehtäviä
muodostaen haluttuja kuvaliitoksia tai työn kulun
kannalta järkeviä kuvakokonaisuuksia.
Levyt kopioitiin sinkkilevylle (tavallisesti 2 mm), joka
puhdistettiin ensin huolellisesti. Levy oli tehty
valonherkäksi kalaliiman, ammoniumbikromaatin,
jne. kemikaalien avulla.
Kopioinnin jälkeen se jäähdytettiin ja kehitettiin sen
jälkeen kylmällä vedellä. Lopuksi levy huuhdottiin
hyvin ja värjättiin aniliiniväri-kylvyssä. Väriaine oli
useimmiten metyyliviolettia.
Kääntäjä-kopisti työssään 1950-luvulla. Vasemmalla sinkkilevyn koneellista
puhdistusta.
Filmin käyttö toi kääntäjäkopisteille ns.
filmistrippauksen, vaikka meillä ei strippingfilmin
käyttö järin paljon yleistynytkään.
Paperiasemointiin alkoi syntyä uusia työpaikkoja,
kohopainorotaatioiden muuttuessa
offsetrotaatioiksi aivan toisenlaisine
vaatimuksineen. Metalliladonnoista siirryttiin usein
pitkiäkin aikoja barrytpaperivedoksista ja
rasteroiduista paperikopioista tehtyjen
sivuasemointien kuvaukseen ns. sivufilmeille,
joiden menekki kasvoi räjähdysmäisesti.
Valoladonnan edistyessä tämän kiertotien käyttö
alkoi nopeasti vähentyä. Kopiointimenetelmissä ei
sellaisenaan tapahtunut mitään erikoisia
muutoksia. Kopiokalvon toiminta perustuu siihen,
että valoherkkä liimakalvo menettää valotettaessa
liukenevaisuutensa veteen ja näin valottamattomat
kohdat voidaan huuhtoa pois (eli ”kehittää”).
Menetelmän toinen etu on siinä, että levyn
kuumentaminen tekee kalvon lasimaiseksi emaliksi
ja happoa kestäväksi.
Monikehikkoinen
kopiointiyksikkö
Seuraava työvaihe on levyn karkaisu, jossa se asetetaan
pariksi minuutiksi karkaisukylpyyn. Tämän työvaiheen
jälkeen huuhdotaan levy ja annetaan sen kuivua
itsekseen tai kuivataan pienellä lämmöllä.Lopuksi levy
”poltetaan sisään”, eli kuumennetaan, kunnes sininen
väri muuttuu keltaisen kautta ruskeaksi, ja nyt levy on
valmis luovutettavaksi syövyttäjälle eli etsarille.
Kopiointikalvon levityslinkoja
Kopioidun levyn ”sisäänpolttaminen”: sininen väri muuttuu
ruskeaksi.
Syövyttämö
Sinkkilaattojen syövytys tapahtuu laimennetulla
typpihapolla. Syövytysprosessissa muodostuu
nitraatteja typpihapon tunkeutuessa metalliin hapon
itsessään samalla laimentuen. Syövytyskohtaan on siten
tuotava uutta happoa, jotta laimentuneen hapon
aiheuttama sinkkioksidin metallia suojaava, epätasainen
ja hidas syöpyminen tulisi estetyksi.
Syövytysnesteen lämpötila vaikuttaa suuresti
tapahtumaan: kylmä neste syövyttää hitaasti tai estää
tapahtuman lähes kokonaan, lämmin neste taas
nopeuttaa sitä.
Levyn muut kuin työstettävät kohteet suojataan happoa
kestäviksi ja alkusyövytetään, ”anetsataan” erittäin
laimealla happoliuoksella, jonka oikeaa laimennusastetta
usein testattiin kielenkärjellä maistaen!
Syövytysvaiheita peitoksineen tehtiin useita , kunnes
haluttu sävyntoiston ja pistesyvyyden vaatima
lopputulos on saavutettu.
Pikasyövytyskone muutti ja nopeutti syövytysprosessin.
Muutamissa liikkeissä myös valoladonnan ja
paperiasemoinnin tuloksia piti vielä siirtää kuvalaattojen
avulla kohopainorotaatioille, ja näin syntyivät ns.
kokosivulaatat ja näiden suurikokoiset
pikasyövytyskoneet.
1920-luvun
syövyttämö
Syövyttäjän työpöytä
Pensseliä
Tarvittiin ammesyövytyksessä
Pölytyskaappi ja puhdistusallas
Laattaa valssataan, jotta saavutetaan
haluttu pistesyvyys
Kuvalaattojen jälkikaiverrusta
Moderni syövyttämön
happohuone
Pistesyvyys ja profiili tarkastetaan
Piirros ensimmäisistä syövytyskoneen
konstruktioista. Vieressä syövytyskone 1960luvulta.
Syövyttäjän
kaiverrus-,
puleeraus ym.
työkaluja
Asennus ja vedostus
Syövyttäjältä levyt joutuivat asentajan eli monttöörin
haltuun, joka sirkkelillä ja leikkurilla irrotti kuvalaatat
erillisiksi, poisti pystyjyrsimellä eli freesillä
viivapiirrosten kantokohdat ja muut kuvalaatan
tarpeettomat kohdat.
Autotypialaattojen sivuun tehtiin viisteet eli fasetit, tai
ne höylättiin ilman fasetteja täysin suoriksi.
Fasetteihin porattiin reikiä, jotta laatat voitiin naulata
alustana käytetyille vanerilevyille, tai muille
alusmateriaaleille. Laattojen alusvanerit jyrsittiin vielä
suoriksi ja vain fasetin reunaan ulottuviksi.
Pystyjyrsin, freesi
Viimeisenä kemigrafian työvaiheena otti koepainaja
laatoista oikovedokset ennen niiden luovuttamista
asiakkaille. Kuvalaatta-asentajan työt eivät
periaatteessa muuttuneet vuosien varrella; vedostus
tarvitsi nopeampia ja monivärityöhön soveltuvia
menetelmiä.
Oikovedosprässejä
Aluslevyn sivujyrsin
Fasetointikone
Käsikäyttöinen
fasetti, eli sivuhöylä
Vedoskone 1960-luvulta
”Reprokuvaus on 1950-luvun alkupuolelta lähtien jatkuvasti muuttunut. Sitä
edeltänyt satavuotiskausi oli taas lähes paikallaan pysymistä.
Viisikymmentäluvusta alkaen on kuvanvalmistuksessa kehitys kulkenut osin
huimasti eteenpäin vauhdin kiihtyessä kohti kahdeksankymmenlukua.
Kuvanvalmistuksen nopeaa muuttumisprosessia on edellyttänyt painettujen
kuvien, erikoisesti värikuvien, määrän huomattava kasvu. Painotekniikan
muutos kohopainosta offset-tekniikkaan on tuonut siihen oman merkittävän
painotuksensa. Kehittyvä tekniikka asettaa jatkuvasti uusia vaatimuksia ja
antaa menetelmiä ja laitteita niiden saavuttamiseksi. Puolijohdetekniikan
ripeä kehittyminen on – yhdistyneenä parempaan valonhallintaan – antanut
kuvanvalmistukseenkin jo oman panoksensa, joka määrällisesti ja
laadullisesti tulee jatkuvasti kasvamaan.”
Eero Hämäläinen 1979
Nyt, monenlaisten vaiheiden jälkeen, vanhimmillaan kohta
kuudenkymmenen vuoden takaisia asioita muistellessa, on moni
yksityiskohta jo unohtunut tai hämärtynyt. Tosi sääli, ettei asioita ole
aikanaan arkistoinut ja ylöspannut!
Tämä esitelmä ei siten ollut ”historiikki”, vaan pyrkii antamaan kuvauksen
repron ja kemigrafian kehityksestä Suomessa sodanjälkeisestä ajasta viime
vuosituhannen loppukymmenille.
Esitykseen olen käyttänyt erilaisia faktoja kirjastani ”Kuvanvalmistuksen
tekniikka” vuodelta 1978.
Ole kerännyt Tekniikan Museon graafisen osaston vapaaehtoistyöntekijänä
ollessani löytämiäni mielestäni mielenkiintoisia artikkeleita kotisivulleni:
www.saunalahti.fi/eeromari
linkin ”Kemigrafit ja muut graafiset” taakse